sirpaleita

10

yhdynnöistä eroihin,
hikisiin auringonnousuihin eritelammikoiden keskellä,
nupullaan oleviin impiin,
haaksirikkoihin ruokoihin kuuran alla,
joiden pelosta sykähtelevät katenaarit rakentavat itse ruuhkansa,
uhkeina kaikuina juopuneista kuukausista,
turhamaisuudessaan uupuneista naarasperhosista,
joiden hopeakapillaarit, iridiumpalatsit ja kosmologiset membraanit
halkovat meidän arkista sementtivalosmaailmaamme

yhdynnöistä eroihin,
frigidiin, hemoglobiininsävytteiseen luonnokseen,
märkivään bilirubiinivedokseen

yhdynnöistä eroihin ja uusiin yhdyntöihin,
eroosio kuluttaa vuodet, rapauttaa kalkkikiven ja marmorin,
eikä maljoista haurain opi koskaan tuntemaan itseään;
virtsatkaa päälleni, minä rakastan teitä,
kaipaan teidän happosadettanne,
teidän ummehtunutta, turpeaa painoanne niskani päällä;
maljan on säilyttävä täytenä,
sillä kirkkaus murtaisi hänet, säröt lävistäisivät hänet ja hän sublimoituisi, kuin hiilidioksidijää,
ja jättäisi jälkeensä vain utuisen ruumiittoman tuulen
eikä hänestä voisi juoda

sillä

totuus syntyy objektin ja subjektin rakastellessa toisiaan omassa salatussa äärettömässä väärinymmärretyssä molemminpuolisessa resiprokaalisessa symbioottisessa mutualistisessa keskinäisessä synergistisessä harmonisessa kauniissa kirkkaassa valoisassa kuristusotteessaan
sinä asut kateenkorvassani, kilpirauhasessani ja kyynelkanavoissani,
sinä elät sisälläni, entropian lähetti;
sinun kanssasi minä nousin gravitaatiokirnustani,
sinun kanssasi minä taitoin vettyneen lakitekstin kahtia,
ja kun minä viimein sinun kanssasi itseni taitoin, yötaivas valkeni:
sinä, supernovani, taitut kuin patinoitunut, lommoinen messinkikaukoputki,
minä kuin valonsäde,
ja toisen taitoksen jälkeen sinä olet entinen,
minä entiseni
ja me virtaamme
kuten aina iäti alati ääneti vaiti yksin,
urkujen säestäessä naurettavan mahtipontisesti koraaliamme,
kandelieerien ja kohdevalojen salaivan valuessa laivastani sulavana vanavedessäni lavasteitani vasten, valaistessa:
tässä se on,
se kaipaamani sade,
se kauan kaipaamani hapan sade,
manifesti,
joka pikkuhiljaa kostuttaa valkean, pehmeän, tuoksuvan, lämpimän, ihanan kauniin rakkaan pumpulikatakombimme seinät,
joiden rakentajia emme koskaan muista kylliksi kiittää,
manifesti,
sillä jokaista profeettaa seuraa armada pedofiileja, raiskaajia ja murhaajia,
jotka vannovat oikeuden nimeen,
manifesti,
morbidin uteliaisuuden voitto terveestä järjestä,
manifestaatio siitä, mitä meidät on opetettu väistämään ja pelkäämään,
hitaasti vaikenevaa aamua

tuskasta, tuhkasta ja turmeltuneista suudelmista,
fraktuuroista, fragmentoituneista faktoista, fraktaaleista,
ajoksista, oudoista ajoista ja ajatuksista,
valkeista rantahiekoista ja rujosta vanadiiniteräksestä me rakensimme muurimme
erottamaan meidät maailmasta:
kuten ylhäällä, emme mekään alhaalla hae kauneutta, emme totuutta, emme oikeutta,
vaan valtaa ja voimaa ja kunniaa
iankaikkisesti
eikä siitä voi meitä syyttää
sinä olet orjantappuraviittani, sinä olet piikkilanka pellollani,
sinä olet kuuni päivällä ja aurinkoni yöllä,
sinä olet aamu ja kesä ja roihuavat raiteet perässäni
ja siksi
eroista yhdyntöihin
valheesta loistoon
sillä minä olen kelo ja kiuru,
minä olen vaski ja veri,
kipunoiva generaattori, salamakehrä,
vimman kehto ja käämi, pahan maan uhrilehto

pyydän anteeksi ajoittaista taipumustani raskasmielisyyteen ja melankoliaan
mutta mitä olisikaan näivettymätön selväjärkisyys?
kukaan ei tuomitse minua

kuulen silmäluomiesi kalahtavan kaltereina kiinni takanani

eroista yhdyntöihin

9

vimma on sähköä, valokaaria ja voimavirtaa
vimma on vektoreita ja murtomuotoja,
ihmisen tukahduttamia fraktaaleita,
patinoituneita karbidiveitsiä ja kromattuja viikatteita,
joutavaa, karkaistua ivaa oranssissa kahvikupissa,
halpaa hajuvettä, vartalonmyötäisiä savukkeita,
kuolemattomia lauseita ja savesta luotuja lintuja
tyynenä talviaamuna
vimma työntää meitä eteenpäin,
vimma meidät pysäyttää
ja vain vimman takia me edes katsomme toisiimme

mannerlaattojen voipunut narina säestää askeliamme kaasulamppujen alla
polut hikoilevat raikasta pihkaansa paljaisiin jalkapohjiimme
lumisateessa painut lähemmäs kylkeäni,
hiutaleet vasten poskiesi punaa,
tuulessa kieppuvat lehdet ripsiesi varjoina,
kauniimpana kuin koskaan,
tuoksusi vaarallisempana, uhmakkaampana,
pysähdyt, tartut käsiini ääneti
ja maailmani virtaa sinuun
kaleidoskooppini viruu ratapölkyn päällä haljenneena,
sileät oljet hiipivät vartaloitamme pitkin,
utuisella ulapalla tulet laulaen uumallani,
kaulallani tunnen huolettoman luustosi,
lauseesi kaikuvat tuulessa lakealla aavalla
laukean kulta-alttarilla
ruuhemme tuhto huohottaa tuhansia tenhojaan
ja me palvomme samaa kiiman ja intohimon jumalaa

horisonttiin nuolemamme uusi vapahtaja puhuu meille:
vihatkaa minua mieluummin kuin itseänne, te ette sitä kestäisi
vihatkaa minua mieluummin kuin toisianne, te ette sitä ansaitse
vihatkaa minua mieluummin kuin rakastatte, minä en sitä ansaitse
ja jos todella pystytte siihen, olette nirvanassa
vimman aisankannattajina
sillä vimma on rutto ja vapautus,
vimma on totuus ja kauneus
ja kaikki, mitä todella on ja on ollut,
hän puhaltaa teidät sammuksiin,
peittelee untuvillaan, hyvää yötä, rakas lapsi,
nuku hyvin, huomenna on paremmin,
olet taas terve ja vahva,
ja kerron sinulle mistä
ja mitä
ja miksi

tapahtumahorisontin tällä puolen peitymme paksuun makeaan savuun
ja kuten morfiini, sanasi läpäisevät veriaivoesteen
sillä sinä olet pornografiaa,
aitoa nautintoa mielipuolille,
ensimmäisellä kerralla kaunis,
unelma siitä, mitä voisi olla,
toisella puhdasta energiaa,
varmuus siitä, miksi ei
kolmannella ääretön, neuroottinen täyttymys;
ei ole mitään niin ankaraa ja julmaa,
kuin nähdä maailmamme sellaisena kuin se on nyt,
rappioituneena,
puoliksi väritettynä, unohdettuna
katsot suoraan lävitseni
ja siteeraat:
sanoilla on kuulemma voimaa,
mutta me tiedämme paremmin,
minä ja sinä,
tiedämme, ettei kyse ole mistään muusta,
kuin meidän kahden välisestä sopimuksesta,
minun ja sinun
ja jos päättäisin purkaa sen,
riistäisin sinulta valtasi,
laskeutuisin tasollesi
ja kohottaisin sinut korkeuksiin
puhaltaisin puhki kuoresi
ja paljastaisin punahehkuisen vimmasi
sitäkö sinä haluat?

kysymyksesi on pohjaton,
sillä sanansaattajalta jäi jotain huomaamatta:
olemme routaytimisiä singulariteetteja,
kitkan kohtuuttomia ihmeitä,
kauniita ja ylpeitä
olemme rosoinen, kivinen pelto,
kuokka loputtomassa suossa,
viimeinen lasillinen ennen aamunkoita
olemme väärinkäsitysten lapsia,
syntyneet hiljaisuudesta ja maahan luoduista katseista
ja pallean taa painetuista repliikeistä

vimmasta

ja mieluummin
me rakastamme

8

olen lasia ja lunta
ja provokatiivinen ensimmäinen sadepisara,
joka kertoo kuivan kauden päättymisestä
mutta lapsikuningattaren ojentaessa hymyillen kätensä
tulee minusta huora,
jonka karhea jadekruunu keikkuu vaarallisesti partaallaan
eikä kukaan voi minua koskettaa
niin kuin nikotiinin ja painomusteen tahraamat pioneerit
sillä heidän verensä on vielä väkevää

tunnen poskellani viileän pergamiinin hipaisun,
siiveniskun jossain kaukana
ja vain hetkeä myöhemmin
arkkityyppini repivät raivossaan rikki kristalliunensa
särmäkkäästi räsähtäen äpärät kääntävät
vääristyneet valokeilansa meitä kohti,
ei tämä ole ainoa vaihtoehto
painan pääni myöntymyksestä,
vajoan polvilleni tällä epäeuklidisella parkkipaikalla,
jota valheellisesti kutsumme elämäksi

sireeneistä pulppuava ujellus on ujoa suolaa suupielessäni
ja peittää vain vaivoin kirsikankukkaiset huuleni
sytyttimet naksuvat ympärilläni, ja ymmärrän,
että jos he koskisivat meidän ilmakehäämme,
he syttyisivät palamaan
eikä kukaan tahdo todella nähdä
niitä hammasrattaita, jakohihnoja ja öljyttyjä ketjuja,
jotka heidän vahakuorensa peittää
eivät he ole kipinöitä,
he ovat ultramariinia ja santelipuuta,
kiiltävää lateksia ja polyvinyylikloridisakramentteja
akvaariossaan

vanha maailma kaipaa kuloa,
alabasterin ja korallin aioni on päättymässä
melankolian raunioilla seistessäni kylmä tuuli hioo sormiani,
kiillottaa ne samettiseen hohtoon
säkenöivä metalli sinkoilee laikastani,
asetyleenin makea tuoksu täyttää väsyneen ilman
teräspalkkien vääntyessä kirskuen uhrilehdoksi

appendiksi 2

diftongi “eä” vetää kireätkin kasvot
idioottimaisen kepeään hymyyn
ja tunnet pehmeän rauhan valtaavan sinut

appendiksi 1

(minä olen kaksoispiste
ja jos minä tietäisin, mitä haluan sanoa
niin kai minä vittu sanoisin sen)

7

ei koskaan ole kupeittesi viini maistunut makeammalta
ei koskaan nivasi raikkaampaa auvoa suonut
ei koskaan suolainen aavasi korkeampaan vuokseen noussut
ei koskaan vuolas maitosi vääremmin perustein virrannut
kuin nyt, neonputkien heittäessä kylmät värisevät varjomme
virtsanhajuiselle betonille, endosymbioottisten valokuva-arkistojen,
käyttämättömien, teroitettujen huutomerkkien,
loppuunkuluneiden naamioiden ja suudelmalta tuoksuvien,
maailmantuskaansa vaikertavien kiihkoilijoiden
paraatikasaan

selkäni irvistävä pii painuu vinoon hymyyn nahkasaappaan raskaan kannan alla
sillä mitä muutakaan elämä kasvottomien vierailijoiden kaupungissa voisi olla?
unohdettuja välimerkkejä me kaikki olemme

eivätkä kenellekään ole pakokaasut niin huumaavia
kuin kuulaalle, kirkkaalle raatajalle autereisine silmineen
sillä jänteiden katketessa napsahtaen, luiden murtuessa
on lankeemus paluu lapsuutemme rukiintuoksuiseen puutarhaan
jossa valkoiset ja violetit orkideat vastaavat laupiaan viiman säveleen
ja okranvärinen maa nauraa kanssamme
ja auringonvalo suodattuu leveänä pehmeän, lempeän tomun lävitse,
hyväilee jokaista hermopäätettämme,
maalaa meihin vielä yhden nollan ennen väistämätöntä desimaalipistettä;
vielä on aikaa
vielä hetki hekumaa
vielä yksi milligramma hehkuvaa dopamiinia ventromediaaliseen frontaalilohkoon
vielä kolme pistettä lauseen perään
me maalaamme unikuvia ja sotamaalauksia, me maalaamme taivaanrantoja,
me maalaamme aina siihen asti kunnes unet ja sodat meidät maalaavat

rouva kaksisataakolmekymmentä volttia herättää meidät räkäisellä yskällään,
hän muistaa meidät yhä, muistaa, vaikkei meitä lunasta,
ja vielä meitä ei peitä muu kuin pöly ja maali ja punaviini

istuessamme alastoman tähtitaivaan alla,
pakkasen huutaessa perkeleitä ja ruhtinaita puolelleen,
nousee meistä rohkein jaloilleen, kohentamaan tulta,
niittämään heinän: on elokuu ja lainausmerkit täyttävät ilman
ja jäävät odottamaan ensimmäistä toukokuutaan,
katkeraa, lasinpirstaleista sinistä niittyään,
hiekkapuhallettua syleilyä,
jossa aidoimmin puhuu kalkki ja mekaaniset palkeet
ja joka ei meidän syntaksiamme käsitä

joskus vain kaarisulkeet kertovat tarpeeksi
ja jos vain ymmärtäisimme toisiamme
ei meitä mihinkään tarvittaisi

sata sanaa aan vallasta

saaga alkaa:

sataa kaatamalla,
rannalla kajastaa

rannalla aavan takana kajastaa

ja makaan ravassa maassa,
annan ajan maljan raastaa taas sadat haavat hallan tapaan laavaan
palan - manalan mahtavat aasat avaavat hanat ja valavat raskaat vahvat vahasaranat maan kamaraan

avaan rajat ja palaan vanhaan harhaan
samat rakkaat katalat rattaat sahaavat taas arastavan nahan patsaan jalasta

sataa, ja palan
saan valtaa, harmaata valtaa alla pahan maan
salaa, varkaana, palavana ja valppaana
sakarat kasvavat vatsasta ja kaahaan alas,
ravaan alas, alas, alas saakka samaa rataa
ja vasta alhaalla tapaan raavaan sanansaattajan,
saman ajan karvaan maljan kantajan

kaadan kappaan palavaa rasvaa, raadan, saatan sataman lamaan, ahtaajat ja lastaajat karkaavat
hakkaan vasaralla majakan valkaman takana maahan ja raahaan palat sammalaavan taa
kavallan ja anastan ja tapan
ja samalla kannan albaa
vapahtaja armahtaa ja saatana karttaa salakavalaa varasta
valansa kaatajaa, raakaa, raskasta pakana-avataraa sadan sanansa vallassa,
pahan karman kalastajaa, lambdalla skaalaajaa,
balsapajan arkaa brahmaa, vakavaa dadadraamaa,
vajaan gramman faktaa kastanjalta saamansa datasaarnan kanssa, kabbalan gammapaarmaa;

“antakaa kaljaa, saatana, alan krampata”, kajahtaa raflaava mantra kapakassa
rahaa palaa, maksa parahtaa
kaks markkaa, kannan halvan kaljan alas; valssaan ja stanssaan ja tanssaan
vanha stara narkkaa taas madam partakarva vatsamakkaran kanssa: “kamaan, antakaa palaa!” - ja - “aaaahhh, hah hah”
saan arvasta klaavan; taas vaaksa vaaraan ja alan sammaltaa
“antakaa makaan saran ja annan ja saaran ja jaanan kanssa, antakaa panna naarasta takaa, maksan akasta sata taalaa!”
valssaan, tanssaan lambadaa ja salsaa marsalkan kanssa Atacaman pampalla ja jatkan matkaa Saksaan,
kaarran Alabamasta kartan varassa Jaavaan, Jaavaan, Jaavaan, laavaan…

makaan darrassa, laatassa ja paskassa matalan vajan takana, sammal valtaa alaa vanhalta radalta rannalla - sammallan
alkaa sarastaa

saatana saattaa vapahtajan valkamaan ja saartaa sataman salvallaan
kasaan atlaan mandalaan, kalmanharmaat raajat valahtavat saastasta saastaan
ajattara lataa vasamansa, maalaa vasamastaan salaman ja saattaa vaarnansa matkaan

sanat palaavat taas, samat sata sanaa, samat saatanan sata sanaa sanansaattajalta

sarastaa
palaan valhallasta, manalasta
saatanan kansan vallan alta
makaan saappaat jalassa ravassa

sarastaa, alan palata aan vallasta
saan alkaa saagan taas



am Anfang, saaga alkaa,
vapaana aan vallasta,
sataa,
sata sanaa rannassa kajastaa,
aa - alfa
ja

sataa kaatamalla

makaan ravassa maassa


en edelleen etene, en, kerkeen ehk een eteen

6

hiilikehojemme virratessa ikuisen häpeän läpi,
painovoiman sitoessa meidät maahan
ja puhaltaessa keuhkoihimme kylmää tomua,
katsoessamme sadetta, pisaroiden takoessa
veden pintaa kuin tuhat panssaroitua nyrkkiä,
jokaisen väreen kantaessa omaa viestiään,
vajotessamme askel askeleelta hiekkaan
kunnes joku kääntää lasimme
kaivertaa kelloomme uudet juovat,
uuden epookin koordinaatit,
prekessiomme tähtikartat,
magnitudimme koko ajan pienentyessä,
joka kerta asvalttiin osuessamme
me synnytämme kelmeitä aaltoja auringonpimennyksen alla

iskeemisessä penumbrassamme sanamme ylittävät tekomme
emmekä löydä merkitystä tähän topologiseen haavekuvaan,
kauan jahtaamaamme transsendenttilukuun savannin tuolla puolen
ja jos voisimme takyonien lailla kääntyä takaisin,
nousta ekliptikallemme loistamaan jälleen todellista valoa,
tarttua kiinni kaatuneiden ranteista,
heittää taoksemme ahjoon ja nähdä alasimen sulavan,
emmekö silloin silpoisi viimeisetkin yhteytemme,
repisi erilleen jokaisen neuronimme?

sillä me hengitämme tarkoitusta
ja meidän on keihäs, joka lävistää taivaankannen

4

kävellessäni estradille sokaistun valoista ja tuulen ulvonnasta
askeleeni soivat betonia ja pehmennyttä puuta vasten
käännyn katsomaan nuhjuista, kalmanhajuista yleisöä
jonka joukosta en tunnista yksiäkään kasvoja
suolavesi on hionut piirteet olemattomiin
ja korvannut ne hiekan ja lasinsirpaleiden reunustamilla joenuomilla
jotka risteilevät halki ennen minulle niin tutun kaupungin
joka poltettiin jo ennen valmistumistaan
silti se oli tehtävänsä tehnyt
aivan kuin tämä tomun ja vihreän ruosteen valtaama teatteri
rikkonaisten viulujen ja haljenneitten huulien valtameri
jota inhoan yhtä paljon kuin inhoan sinua
ja vihaan yhtä paljon kuin vihaan itseäni
ja josta en kuitenkaan pysy poissa
kuten en kummastakaan meistä
niin, en minä ole yhtään vahvempi
enkä näe kirkkaammin
eivät vuodet ole minua opettaneet
mutta minä puhun hyönteisten kieltä
torakat kertoivat minulle lukkojen ruostuneen kiinni
ovien romahtaneen ja portaikkojen päättyvän tyhjään ilmaan
enkä usko enää, että on muuta ratkaisua
joten valelen lavan bensiinillä,
ja loppumattomat istuinrivistöt,
punaiset matot ja esiriput,
kaiteet ja parrasvalot,
itseni
viimeinen performanssini on oleva teidän arvoisenne